Search
  • Elina U.

AJATUKSIA, JOISTA SYYTÄN MUUTTOLAATIKOITA

Updated: Oct 30, 2018




Moi,


Muuttokuormamme on täällä, vihdoinkin! Aamulla oveemme kolkutettiin ja iloinen kolmikko saapui valtavan muuttolaatikkokasan kanssa kotiimme. Siinä ne nyt olivat, Nokialla pakatut laatikot täällä Shanghaissa. Vauvakuvat, Iittalan viinilasit, Amerikasta hamstratut Marimekko-tavarat, toppatakit ja pehmolelut. ”Pakkasimmeko todella nämäkin?”, ihmettelin kaivaessani pahvilaatikosta esiin hillopurkkiin kyhätyn lasten tiedeprojektin ja löytäessäni kassillisen hiekkalapioita- ja ämpäreitä. ”Kyllä, pakkasimme kaiken”, mieheni sanoi silmiään pyöritellen kalastusvapa kädessään. (Lähimmät joet ja meret eivät suoranaisesti houkuttele lähtemään kalavesille.)


Lapset ovat odottaneet muuttokuormaa kuin joulupukkia tai syntymäpäivää. Yllättävän hyvin tosin olemme pärjänneet sillä lentokoneen ruumassa kulkeneella vajaalla matkalaukullisella leluja, sohva on taipunut majaksi ja tyhjät pahvilaatikot laivoiksi useana iltana. Silti tätä päivää on odotettu hartaudella. Minäkin olen kaivannut kirjoja ja syyskenkiä, omia teekuppeja.


Ja nyt kun ne ovat täällä niin koenkin yllättävää haikeutta, vellon oudossa nostalgiassa, josta yritän pyristellä irti.


Tuntuu kummalliselta suhtautua tunteellisesti pelkkään tavaraan, mutta nämä muuttolaatikot ja tuikkukipot yhdistyvät juuri nyt mielessäni tähän expat-kiertolaisuuteen ja oikeastaan koko kodin konseptiin. Pestessäni Tupperware-purnukoita ihana ayimme Duan ihmetteli, että enkö ole iloinen. Elekielen, englannin ja muutaman kiinan sanan avulla vastasin, että olen, mutta taidan potea tänään koti-ikävää.


Olenhan minä iloinen, mutta samaan aikaan juuri nyt harteillani tuntuu kaiken väliaikaisuuden paino. Pesen ja kuivaan astioita, laitan ne näihin kaappeihin, sisustan tätä asuntoa kodiksi ja kohta haen taas lapset koulusta, johon he ovat käsittämättömällä rohkeudella sopeutuneet. Mutta tämän sijoilleen asettuneen arjen alla leijuu verhona ajatus, että milloin me pakkaammekaan astiat taas laatikoihin ja aloitamme paluumuuton.


Ajattelen eilistä bussimatkaa kukkatorille koulun naisten kanssa ja sitä, kuinka kaikki päättivät lauseensa täällä olostaan sanoihin ”but you never know”.

But you never know, mutta et koskaan tiedä, se on jotain mikä tällaisessa elämäntavassa hyväksytään niitä laatikoita pakatessa ja purkaessa. Painava sivulause, joka on totuttu sanomaan kevyesti päälauseiden jälkeen.


Mietin noita naisia ja voimaa, jonka avulla heistä monet olivat toistaneet tämän kaiken jo useammassa maassa. Sulkeneet ovia ja elämänvaiheita, nousseet lentokoneisiin ja olleet lastensa tukena taas uusissa maissa. Vakuuttaneet sisuskalut solmussa luokkahuoneiden edessä, että ensimmäisestä päivästä tulee hauska. Irrottaneet pienet syliin tarrautuneet kädet, itkeneet itse vasta kotimatkalla. Aloittaneet aina vain uudelleen alusta. He ovat minun silmissäni supersankareita. Ja kun minä sanoin vieruskaverilleni siinä bussin penkillä, että vaikka minä en vaihtaisi näitä kokemuksia mihinkään, niin on tämä joskus väsyttävääkin. "Oh sweetie, I know", hän vastasi ja muut nyökyttelivät.


***


Nyt jatkan tätä kirjettä ja on jo ilta, olemme purkaneet noin kolmanneksen laatikoista paikoilleen. Poikani löysi tärkeimmät, eli halloween-koristeet ja ripotteli kurpitsoja tänne sekasotkun keskelle. Näyttää kotoisalta, tämä kurpitsakaaos. Minua hymyilyttää aamupäivän melankolisuuteni ja olo on kevyempi. Eihän siirtymävaiheet ole koskaan pelkästään kevyitä ja joskus koti-ikävän laukaisuun riittää vain yksi suojapapereiden alta paljastunut taulu. (Kehystetty maailmankartta, josta Amerikassa asuessa näytimme vielä kolmevuotiaalle esikoisellemme, että missä on Suomi ja missä Etelä-Carolina, ja kuinka välissä oli valtava Atlantti. Samaa karttaa ihmettelimme sitten toisin päin Suomessa.)


Sitä paitsi minulle, epävarmuutta kaihtavalle ja tuota tunnetta inhoavalle, on ihan terveellistä elää niin, että lauseisiinsa joutuu toisinaan lisäämään tuon mutta eihän sitä koskaan tiedä -osan. Bussin naisetkin huomauttivat, että emmehän me muutenkaan koskaan aivan todella tiedä, tällaisessa välitilojen määrittämässä elämässä sen vain muistaa joskus vahvemmin kuin ehkä muuten, ja kaikki taas nyökyttelivät, minäkin. Miksi siis suoda sille liikaa ajatustilaa.


Sitä paitsi aamun melankolisuus vaihtui melko nopeasti silkkaan ihmetykseen laatikoita purkaessani. Vohveliraudan osat ovat meri/tullimatkan aikana irronneet liitoksistaan, Tupperware-mittakulhon kahva on irronnut, yksi viinilasi kadonnut ja villapaitani kutistunut. Olen myös pakannut mukaan Uffille tarkoitetun pussin ja apteekin kierrätyspistettä odottaneet vanhentuneet lääkkeet, että niiden suhteen ymmärrän kaiken alakulon. (Taisi livahtaa väärälle varaston hyllylle "mukaan"-tarra.)


Nyt keitän teetä ja juon sen pitkästä aikaa omasta mukistani, siitä johon mahtuu kerralla melkein puoli litraa vihreää teetä. Olen alkanut juomaan sitä yhä useammin ja samaan tapaan kuin kiinalaiset, eli odotan teelehtien laskeutuvan mukin pohjalle ja sitten juoma on valmis.


Terveisiä täältä pahvin keskeltä,

Elina



295 views
This site was designed with the
.com
website builder. Create your website today.
Start Now