Search
  • Elina U.

ALAMME OLLA VALMIITA




Hei taas,


Voitko uskoa, että on jo heinäkuun loppupuoli ja aivan kohta illat pimenevät? Elleivät jopa pimene jo. Miten onnellinen olenkaan, että Kiinaan muutto on vasta aivan kesän lopulla. Näin saimme viettää tämän poikkeuksellisen hellekesän ensin Suomessa perheen ja ystävien kanssa. Olemme saaneet uida järvissä, kulkea paljain jaloin mökkilaiturilla ja syödä jäätelöä Laukontorilla kesäiltana.


Lapset kyselevät minulta jatkuvasti Kiinasta. Millaista siellä oli, saako siellä syödä haarukalla, kerro taas siitä koulusta.

Me istumme sohvalle ja katsomme ”Kiina-kuvia” viidettäkymmenettä kertaa kännykästäni, ja minä yritän kertoa heille kaiken minkä muistan. He kuuntelevat herkeämättä, katsovat tarkkaan tulevan asuntomme yksityiskohtia. Reaktiot vaihtelevat innostuneen ja ”ihan tyhmän” välillä, tänne kotiimme mahtuu tällä hetkellä melkoinen kirjo tunteita.


Minä yritän kertoa heille mahdollisimman tarkasti, palmuista ja kaskaista ja joka puolella ajavista skoottereista. Mekin ehkä hankimme sellaisen, siitä lapset innostuvat. Näytän heille kuvan asuinalueemme leikkipuistosta ja suunnittelemme menevämme perjantai-iltaisin klubitalolle saunaan ja uimaan. Mieleeni palaavat appelsiinipuut ja aina jostain leijaileva suitsukkeiden tuoksu. Miten pystyisinkään kuvaamaan sen kaiken heille mahdollisimman elävästi, valmistamaan heidät tarkoin. Minua jännittää kovasti, että mitä he tulevat pitämään Shanghaista, millaisen arjen me rakennamme.


Vien tulevan koululaisen ostoksille, meidän tulisi löytää mustat nahkakengät tulevaa koulupukua varten. Juttelemme kahvilassa ja hän sanoo, että muuten on kivaa muuttaa, mutta isovanhempia, serkkuja ja kavereita tulee kova ikävä. Silloin minun kuuluu olla reipas ja sanoa, että ymmärrän oikein hyvin ja muistutan, että onneksi näemme jo jouluna (vaikka vatsanpohjassa asti tuntuu vihlaisu.) Esikoinen tietää jo, millaista on muuttaa uuteen maahan, muistaa innostuksen lisäksi ikävän ja jännityksen. Minun pieni urhea poikani.


Kuopus puhuu uudesta päiväkodista ja Frozen-sängystä. Hän tekee lauluja Kiinasta ja esittää niitä minulle. Lauluissa on uusia kavereita ja formula-autoja, hän säestää niitä keskittyneesti ksylofonilla. Miltä maailma ja uudet maat ja kodit mahtavat näyttää kolmevuotiaan silmin?


Päivät kuluvat nopeasti, tehtävää on paljon. Miksi meillä on joka nurkka täynnä tavaraa? Kuuluisinpa konmarittajiin. Yritämme nähdä mahdollisimman paljon ystäviä, viettää aikaa vanhempiemme kanssa.


Myimme meidän kodin. Nyt emme tiedä sen lisäksi, että milloin palaamme Suomeen, myöskään että missä tulemme silloin asumaan. Tunnen oloni haikeaksi, kun meinaan laittaa takapihan vadelmasaaliista osan pakkaseen ja ymmärrän, ettei siinä ole mitään järkeä. Emmehän ole täällä enää talvella. Se, etten mainitse näissä kirjeissäni koiraamme, ei johdu siitä, että ottaisin tulevat jäähyväiset kevyesti. Koiravanhuksen poissaolo lauseiden joukossa tarkoittaa vain sitä, että jo asiasta kirjoittaminen alkaa itkettää.


Toisinaan istumme mieheni kanssa parvekkeella lasten ja lähiön nukkuessa. Eräänä iltana kysyn, muistaako hän ensimmäisen kesämme täällä. Hän vastaa, että totta kai, miksi kysyn. ”Muuten vaan”, minä vastaan haikeana katsellen tuttua maisemaa. Korkeita mäntyjä ja metsää, rivitalojen kattoja ja niiden takana pilkottavaa järveä.

Kaikessa, aivan kaikessa on muutoksen sävy.


Voi hyvin,

Elina

189 views
This site was designed with the
.com
website builder. Create your website today.
Start Now