Search
  • Elina U.

KESKIVIIKKONA





Hei sinä siellä jossakin,


Shanghaissa tuulee tänään niin paljon, että tuo ikkunoita vihmova ääni on kuin suoraan lapsuudesta ja vierasvenesatamien äänimaisemasta, sieltä missä tuuli kiersi purjeveneiden mastoja. Veneiden kylkiä läpsyttävät aallot vain puuttuvat.


Katselen ikkunan läpi puiden silmuja, ne kohoavat päättäväisinä palmujen vieressä ja vastapäiset kerrostalot näkyvät. Se tarkoittaa sitä, että saastelukemat ovat alhaalla. Olemme oppineet lukemaan ilmanlaatua noista kerrostaloista: jos niiden värit ja parvekkeet erottuvat selkeinä, niin ilmanlaatu on vihreällä tai keltaisella, eli hyvää. Oranssilla eli kohtalaisella ilmanlaadulla ne näkyvät myös. Punaiselle tasolle mentäessä ne peittyvät savusumuun ja violetilla ne muuttuvat näkymättömiksi aavetaloiksi.


Aamupalapöydässä arvailemme:


”Nyt ei ole sateista tai muuten sumeaa, mutta silti ilma on epätarkkaa. Kyllä se on punaisella.”

”Ei, oranssilla, ozoni saattaa olla vähän koholla.”


Gradutiedosto on auki työpöydällä ja minua ahdistaa, annan itselleni puoli tuntia aikaa kirjoittaa jotain muuta, mitä tahansa. Palautuspäivä lähestyy ja minä olen miettinyt kuumeisesti, että miksi tekstin tuottaminen on hankalaa juuri nyt.


No, viime viikolle löytyy kyllä syy, sillä lapset ja minä olimme kipeitä. (Tämä tapahtui luonnollisestikin juuri silloin, kun mieheni oli työreissulla.) Olin pohjattoman kiitollinen ayimme avusta, vaikka myönnän, että tuntui kieltämättä vähän oudolta maata lasten kanssa peittokasan alla ja katsella elokuvia hänen häärätessään. Hänen läsnäolossaan oli kuitenkin jotain rauhoittavaa, kattilassa höyryävissä dumplingeissa ja puhtaissa lakanoissa. Oli kuin sipulin pilkkomisesta lähtevä tasainen ääni olisi luvannut, että kaikki järjestyy. Täällä on mahdollista tilata aivan kaikki ruuista nenäliinoihin kotiovelle ja mehän tilasimme. Kun olimme olleet viikon sisällä lääkärireissuja lukuun ottamatta, aloimme kaikki jo hyppiä seinille. Ja lopulta kun parannuimme, oli ulos tullut kevät. Viimeinkin sellainen ”tarkenee ilman takkia” –kevät, joka tuntui kirkkaudessaan aralta viikon telkkaria tuijottaneissa silmissämme.


Koska minulla oli viime viikolla liikaa aikaa (tai siis ”oli” aikaa, en olisi ehtinyt sairastaa päivääkään), olen suorittanut aivan naurettavan määrän itsetutkiskelua ja potenut identiteettikriisiä. Tämän myötä olen tullut siihen tulokseen, että tekstin tuottaminen takkuaa oikeastaan siksi, että valmistuminen tarkoittaa juuri nyt tyhjän päälle heittäytymistä. Sitten minulta katoaa opiskelija-status, joka minulla on ollut tämän melko epätavallisen opintopolkuni myötä melko pitkään.

Pahoittelen paatoksellisuutta, mutta mikä minusta sitten tulee?

Sanalla valmis on mahtipontisuudessaan pelottava kaiku ja takerrun siihen, siis millä tavalla valmis? Valmistunut. Haluan takaisin sille kurssille, jossa sovellettiin kirjallisuustieteen teorioita mediaan ja mistä pidin valtavasti, haluan yliopiston alakuppilaan juomaan euron termoskahvia, haluan pinni b:n suojaaville käytäville ja käydä keskusteluja identiteetin performatiivisuudesta, istua kirjastossa tietokoneiden näppäinten äänten ympäröimänä.


Ja vaikka juuri edellisessä kirjeessä puhuin tyyneydestä epätietoisuuden keskellä, niin eilen kasvoillani virtasi itsepäiset kyyneleet koko illan. En itkenyt muuten, kyyneleet vain tippuivat norona enkä voinut sille mitään. Niin kai käy, jos tunteita ei päästä ulos, ne tulevat sitten itse. Ja minä haluan kirjoittaa siitäkin tähän poukkoilevaan kirjeeseen, siis herkkyydestä ja itkusta, sillä mielestäni niitä hävetään liikaa ja ajatellaan aivan väärin niiden liittyvän jotenkin heikkouteen. Tältäkin tämä välitila tuntuu siis toisinaan. Hetkittäin voin aistia muutoksen ja jonkin kynnyksellä seisomisen joka puolella.


Viisitoista vuotta sitten istuin teini-ikäisenä mummuni keittiönpöydän ääressä (se oli aikaa ennen keittiöremonttia, kun heidän keittiönkaappinsa olivat kanarianlinnun keltaiset ja pöydällä ruusukuvioinen vahakangas, miten rakastinkaan tuota keittiötä), ja mummu totesi minulla olevan kaksi vaihtoehtoa. Voin joko päästää herkkyyden niskan päälle ja murtua, tai sitten kääntää sen voimaksi. Ja siitä lähtien olen pitänyt herkkyytä supervoimana, vaikka se joskus lamaannuttaakin hetkeksi ja tunkee kutsumattomia kyyneleitä poskille.


Törmäsin internetissä yhteen niistä sen miljoonista lähteettömistä lainauksista, ja siinä sanottiin

”being highly sensitive is like living with the volume turned up in the world. Everything is heightened, much more intense and louder.”

Mielestäni aika osuvasti kuvailtu.


Joten sen sijaan, että yrittäisin nyt väittää, ettei gradun deadlline ja hämärän peitossa pysyvä tulevaisuuden asuinmaa yhtään painaisi mieltä, niin kaipa nämäkin tunteet täytyy elää läpi volyymit kaakossa. Itkuhan vain puhdistaa ja auttaa tasaamaan energiaa. Suunta on jatkuvasti eteenpäin, kuten joka päivä suuremmat vaaleanvihreät silmut ikkunalasin takana muistuttavat.


Nyt puoli tuntia tuli täyteen, keitän vielä kannullisen vihreää teetä ja avaan tiedoston nimeltä seminaarityö_elina_uusitalo. (Apua.)



Terveisiä täältä tuulisesta kevätpäivästä,

Elina

0 views
This site was designed with the
.com
website builder. Create your website today.
Start Now