Search
  • Elina U.

IKÄVÄSTÄ




Moi,


En ole osannut kirjoittaa mitään, sillä ihan hirveästi en ole asiasta puhunutkaan. Ehkä siksi, että koen yhä osittain valtavaa syyllisyyttä siitä, että emme voineet tuoda jo eläkepäiviä viettävää koiraamme tänne Kiinaan ja asiasta puhuminen tuntuu lähinnä hirveältä. Toisaalta myös siksi, että olen tarvinnut välillä myös muuta ajateltavaa. No niin, kirjoitan sen nyt. Maanantaina koiramme kunto oli mennyt niin huonoksi, että oli enää pelkkää rakkautta päästää hänestä kokonaan irti. Itkin katkeilevan VPN:n ja heikon WhatsApp-puhelun läpi mantereiden yli ja mietin, että meidän olisi pitänyt olla siellä ja että miten hemmetissä tästä kerrotaan lapsille.


Ja tiedätkö, että tämä on hirveintä ulkomailla asumisessa. Hinta, jonka tästä maksaa, on välillä kallis ja epäreilu. Kun tapahtuu jotain yllättävää ja surullista, ihmiset sairastuvat tai joudutaan sanomaan jäähyväisiä. Tai päin vastoin tapahtuu jotain ihanaa, syntyy vauvoja tai ystäviä menee naimisiin. Ja siinä välissä on monta tuhatta kilometriä ja paikoitellen surkea nettiyhteys.


Vaikka tavallaan jätimme jäähyväiset koirallemme jo silloin elokuun viimeisenä päivänä, oli lemmikin menetys silti pysäyttävä hetki. Se laukaisi myös koti-ikävän ja sai hetkeksi pelkäämään kaikkia pahimpia kauhukuvia, mitä saattaisi tapahtua kun olemme poissa. Onneksi juuri pahimpien pelkojeni hetkellä sain jutella ihanan ystäväni kanssa. Keskustelumme muistutti minua siitä, että miten elämä on arvaamatonta aina ja kaikkialla, eikä meidän läsnäolomme estä pelkojamme tapahtumasta.



Vuokranantajamme oli varastoinut työpöydän "ayin huoneeseen", mutta putsasin sen pölyistä ja ja kannoin makuuhuoneeseen.


Ikävä on saanut minut kirjoittamaan tehokkaasti, työpöytäni äärellä on ihanan rauhallista päivisin. Ikävä on saanut minut kuuntelemaan musiikkia, jota valitsen mielialojeni mukaan kuin lääkkeitä vaivoihin: kaihoon ja nostalgiaan Scandinavian Music Groupia, heitteleviin mielialoihin Vestaa ja sitten tietysti Angus ja Julia Stonea, joita kuuntelen aina syksyisin. Ikävä on saanut minut lukemaan Eeva-Liisa Manneria ja menemään kuntosalille sekä syömään lapsille tarkoitettuja välipalakeksejä. Ja sitten haen lapset kotiin ja heillä on kotimatkalla paljon kerrottavaa ja kysyttävää, he kilpailevat puheenvuoroista ja kinastelevat potkulaudasta, tahtovat pysähtyä tutkimaan kaikkea ja miettivät, että onkohan Pete-koira ehtinyt siellä taivaassa jo Kiinan pilvien ylle meitä katsomaan.

Ja minä olen taas tässä hetkessä, sillä heille asiat ovat erilaisia kuin minulle ja heidän kanssaan ei voi olla missään muualla. Tiellä on lehtiä ja keräämme niitä, kotimatka kestää ikuisuuden mutta tällaista tämä kaikki välillä on.


Luen juuri graduani varten uudelleen Svetlana Boymin teorioita nostalgiasta*. Hänen mukaansa kaipausta ja nostalgiaa on kahta laatua: restoratiivista ja reflektiivista. Restoratiivinen nostalgia ei huomioi ajan välttämätöntä muutosta, ei ymmärrä, että menneisyyteen ei voi koskaan palata sellaisena kuin se on ollut. Se kiillottaa ja idealisoi, se on sitä kuuluisaa ajan kultaamista. Eli restoratiivinen nostalgia voisi olla vaikka niitä muistojen lapsuuden kesiä. Tiedäthän, kun kesäkuutkin olivat kuumia ja rantapäivät pitkiä ja Twisterit sulivat sormille. Ja sitten yritetään mennä 2010-luvulla koulujen päättymisen jälkeen uimarannalle tavoittelemaan samaa keveää vapauden tunnetta, mutta petytään, kun lämpöasteita onkin vain viisitoista ja se puinen kioskikin on suljettu. Luulen, että mitä pidempään vaikka suomalaisena asuisi ulkomailla, sitä enemmän Suomi muuttuisi restoratiivisen nostalgian mukaiseksi vehreäksi lintukodoksi. Boymin mukaan reflektiivinen nostalgia taas tunnistaa ajan patinan ja menneisyyden palautumattomuuden, se on kaipausta kaipauksen itsensä vuoksi. Eli hyväksytään se, että sinne rannalle ei Suomessa kesäkuussa tarkene mennä (paitsi viime kesänä), mutta kaivataan silti sinne valokuva-albumien retrokuvioisille rantavilteille, koska niiden päällä oli kerran niin ihanaa. Ja että kotimaatkin ovat muuttuneita kun niihin palataan, mutta niihin on hyvä välillä kaivata silti.


Minun ikäväni on ollut tällä viikolla sekoitus Boymin molempia nostalgioita. Vaikka pidän restoratiivista nostalgiaa jopa vaarallisena, niin sillä hetkellä kun korvanapeissani lauletaan, että kesä on kaikilla, myös kunniastaan luopuneilla, haluan takaisin viime heinäkuuhun ja siihen "kun kaikki oli niin kuin ennen". Kun ei ollut näin monimutkaista ja me näin kaukana, minä mietin.


Ja sitten muistan, että heinäkuussa 2018 minä olin hermoraunio tämän muuton ja lähdön ja opiskeluiden kanssa ja koirallamme oli taas ollut kipukohtaus, mutta toipui ja sai jatkoaikaa. Oli ihanaa ja lämmintä, mutta ei pelkästään ystävien ja perheen kanssa vietettyjä leppoisia lomapäiviä. Vaikka niitäkin oli ja siksi tuota hellekesää on ihana muistella juuri niin. Olen hyvin kiitollinen, että saimme viettää kesän Suomessa, että saimme jatkoaikaa koiramme kanssa ja että se sai vielä nauttia maaseudun syksystä appivanhempieni hoidossa. Sitä paitsi tämä Shanghain lokakuu on niin kaunis, että tiedän tulevani kaipaamaan tätäkin joskus.


Niinpä vastaan lapsille, että minä kyllä uskon, että se Pete on jo ehtinyt Kiinankin taivaalle. He suhtautuvat lemmikin poismenoon luontevasti, sillä niin elämä heidän silmissään menee ja heidän ikävänsä on erilaista. He sanovat, että "90 vuoden päästä sitten näemme" ja minä teen kaiken peittääkseni silmiin kirpoavan veden nyökätessäni samanlaista tietäväisyyttä tavoitellen.


Elina









*Svetlana Boym (2001): The Future of Nostalgia

328 views2 comments
This site was designed with the
.com
website builder. Create your website today.
Start Now