Search
  • Elina U.

KOTONA




Moikka, pitkästä aikaa.


Olen aikonut monesti kirjoittaa, mutta sitten kirjoitettavaa on ollut liian paljon, enkä sitten olekaan enää osannut kirjoittaa mitään. Aiemmin kirjeeni olivat niin jäsenneltyjä, enää eivät. Tämä vuosi on ravistanut kaiken kuin hiekkamyrskyn tiimalasissa, ja se näkyy nyt myös tässä, miten kirjoitan tänne. Asiatekstejä tai mitä tahansa muuta on niin paljon helpompi tuottaa, mutta tämä alusta on henkilökohtaisempi.


Kirjoitan nyt lattialla, istun joogamatolla marraskuisessa aurinkoläikässä. Ulkona on yhä vain lämmin, aion laittaa kohta farkut ja silkkipaidan ja pyöräillä ystäväni kanssa naapuricompoundille. Menemme katsastamaan tanskalaisen vaatemerkin varastomyynnit. (Hitsin tanskalaiset, aina niin tyylikkäitä.) Vaatteiden vaihtaminen on mainitsemisen veroinen asia siksi, että vietän arkeni suurimmaksi osaksi urheiluvaatteissa. Teen töitä kotoa, pelaan tennistä, joogaan, tanssin, hengailen puistoissa lasten kanssa. On ihanaa välillä laittaa päälle jotain muuta.


On ihanaa myös kirjoittaa näin kevyesti. Silkkipaidoista, arjesta ja tenniksestä. Tämä vuosi ei ole tuskin ketään päästänyt helpolla, ja minullekin vuoden alkupuolisko oli elämäni rankin. Kun ajattelen sitä, muistan vain huhtikuun, väliaikaisen Tampereen asuntomme ikkunasta avautuvan parkkipaikkamaiseman, ja märän, mustaan maahan sulavan lumisateen. Silloin tapahtui yllättävän paluumme rinnalla myös paljon sellaista, mikä ei näkynyt somessa. Iltaisin kävelin kuulokkeet päässä Arboretumin rantaan ja usein itkin.


Ja nyt onkin tämä aurinkoinen, lehtien peittämä Shanghain marraskuu ja elämä niin kevyttä, että melkein hävettää. Yllättävä helletaukauma, ikkunan takana sininen taivas, akvaario pulputtaa taustalla. Me laitoimme sinne taas kaloja, sillä päätimme jäädä vielä ensi kesään asti.


Ei muutoksia hetkeen, koti on nyt täällä. Juuri näin on hyvä.


Olemme tehneet taas kotiutumisen elkeitä; ostaneet muutaman viherkasvin, hieman sisustaneetkin täällä. Hankin muutaman lampun, joista toinen saapui niin, ettei sähköjohtoja oltu liitetty yhteen. Mitäpä pienistä.


Keväällä näin netissä kiertävän Leslie Dwightin tekstin, joka on viime aikoina palannut mieleeni.


”What if 2020 isn’t cancelled?

What if 2020 is the year we’ve been waiting for?

A year so uncomfortable, so painful, so scary, so raw –

That it finally forces us to grow.

A year that screams so loud, finally awakening us

from our ignorant slumber.

A year we finally accept the need for change.

A year we finally band together, instead of

pushing each other further apart.


2020 isn’t cancelled, but rather

the most important year of them all.”


Ja siltä minusta nyt tuntuu, että tämä vuosi on ollut henkilökohtaisella tasolla minulle pakollinen. Kipeydessään ehkä tärkein kaikista.


Sillä nyt havahdun kaiken aikaa. Kuten eilen noin puoli viideltä, iltapäivän pehmeässä valossa. Seisoin bussipysäkillä odottamassa tytärtäni kotiin koulun jälkeisestä taidekerhosta. Roikotin kädessäni reppua, jonka poikani oli heittänyt minulle. Hain hänet neljääkymmentäviittä minuuttia aiemmin ja kävimme pelaamassa sulkapalloa. Kun astuimme klubitalolta takaisin ulos, poikani huomasi kaverinsa ja käynnissä olevan jalkapallopelin. Juoksi tietysti sekaan innoissaan ja heitti reppunsa minulle. Minä huutelin, että kuudelta sitten syömään. Lapset eivät enää kuunnelleet tietenkään, hymyilin.

Odotin bussia ja mieheni ajoi ohi skootterilla, hän sanoi käyvänsä nopeasti kuntosalilla. Kuudelta sitten syödään, huutelin taas.


Sitten koulubussi saapui ja tyttäreni kertoi innoissaan sopineensa leikkitreffit puistoon. Kävelimme käsi kädessä leikkikentälle. Bambut ja palmut huojuivat, joku lennätti leijaa.

Havahdun lakkaamatta tällaisiin tavallisiin mutta niin hyviin hetkiin.


Siihen, että kaikki lopulta järjestyi.


Ilman tätä vuotta en ehkä olisi huomannut, että tarvittaessa uskallan vaikka mitä. Oli kyse sitten yrittäjäksi ryhtymisestä tai skootterilla ajamisesta Shanghain liikenteessä - vaikka sen mopon sattuisikin ajamaan aluksi päin seinää ja joutuisi pitämään kättä jonkin aikaa lepositeessä. Uskallan tarvittaessa ja nyt minä tiedän sen.


Niinpä sellaista tänne kuuluu. Tasaista mutta syvästi kaivattua normaalia arkea, yhdessäoloa perheen ja ystävien kesken, havahtumisia hetkiin. Tänne itään kuuluu oikein hyvää.




<3 :Elina

215 views
This site was designed with the
.com
website builder. Create your website today.
Start Now