Search
  • Elina U.

LEMPEITÄ SANOJA VIERAUDESTA: "IHAN KUIN JOSSAKIN ULKOMAILLA"




Moi,


Joskus kun kävelen iltaisin Jin Feng Lu’ta, minut valtaa jännittävä tunne. Aivan kuin olisin jossakin ulkomailla. Tiedätkö mitä tarkoitan? Ja siis olenhan minä, muualla kuin kotimaassani. Mutta auringon laskettua siinä HuaCaota halkovalla kadulla, jonka varrella sijaitsee koristeellisia parturiliikkeitä, pieniä ravintoloita ja ulos asti avoimia ruokakauppoja sekä kymmeniä skoottereita parkissa, minut valtaa tietoisuus siitä, että nyt olen jossakin kaukana. Tunne on sama kuin lomamatkalla, kun ilta alkaa yht äkkiä tuntumaan niin kertakaikkisen erilaiselta, että se muuttuu seikkailuksi. Iho ruskettuneemmaksi ja prosecco paremmaksi.


Sama tunne on yllättänyt minut monesti myös Suomessa. Erityisesti heinäkuun ja elokuun tummina lämpiminä iltoina, jos terassit ovat koristeltu roikkuvilla lampuilla ja ihmiset istuvat ulkopöydissä, minä huomaan sen läsnäolon. Minä olen silloin juuri se, joka huokaisee haltioituneena, että ihan kuin oltaisiin jossain muualla.


Mutta missä ovat nämä kaukaiset ulkomaat, jotka aistimme silloin, kun on lämmin pimeä ilta ja valot syttyvät? Kun taustalla pyörii generaattorien hurina ja heinäsirkkojen konsertti, kun hiki liimaa vaatteet ihoon ja tekee mieli jääkylmää valkoviiniä? Kun kaikki aiemmin tuttuun ympäröivään maailmaan kuuluva muuttuu jännittävällä tavalla vähän vieraaksi, ihmiset ja hetki, itsekin. Siellä, jossakin ulkomailla tunnelman valtaa hetkeksi se mielen reuna, joka on rento ja nauraa ja saa katsomaan yötaivaalla väärinpäin keikkuvaa kuuta. Se saa ajattelemaan, että kaikki järjestyy. Siellä ei jaksa nipottaa, että "anteeksi mutta onko tämä nyt varmasti pullovettä" tai voiko skootterin päällä matkustaa kolme. Yksi mahtuu aina vielä kyytiin. Sillä nyt ei ole päivänvaloa, on vain pimeässä tunnistettava aistien valpastuminen ja tietoisuus siitä, että siinä skootterin selässä on elämä.


Ulkomaat ovat arkisen yläpuolella. Siellä sanotaan ääneen asioita, joita ei tiistai-iltapäivinä oteta puheeksi. Siellä puhutaan tietäväisesti kohtaloista ja merkeistä, avaudutaan uupumuksesta, paljastetaan unelmia ja öisin valvottavia pelkoja, sanotaan totuuksia ja seuraavat linjat kirkastuvat. Kukaan ei tahtoisi lähteä kotiin aivan vielä tai ajatella, että on ikinä mitään muuta. Keskiviikkoaamuja ja jäätyneitä tuulilasinpyyhkimiä varsinkaan. (Ja siellä jossakin yritetään väkisin ottaa kännykkäkuvia, jotka seuraavana päivänä näkyvät tärähtäneinä tai ylivalottuneina yritelminä, joissa ei näy ripaustakaan yön taiasta.)


Minä väitän, että ulkomailla kohtaavat menneisyys, nykyhetki ja tulevaisuus, ne ovat nostalgioiden taitepiste. Jokin kaukainen, johon on helppo ja ihana kaivata.


Ja niinpä minä tallennan Jin Feng Lu’ta mieleeni. Ihmisten ruskettuneita ihoja, hikoilevia Tsin Tao –pulloja ravintoloiden pöydillä, vastaan jolkottavan tutun kulkukoiran, se ylittää vilkkaan kadun minua taitavammin. Kukkakaupan myyjän, joka kuuntelee iskelmähittejä puhelimestaan ja katukojut, joissa myydään kuivattuja yrttejä ja juuria. Hymyilen ja haluan muistaa tämän kaiken. Jotta jonain päivänä voin kaivata tänne, kuten kaipaan kotikaupunkini Rauman elokuisten öiden sisäpihoja, Etelä-Carolinan natisevia kuisteja ja pimeässä loistavia tulikärpäsiä. Mexicon kuunvalossa tummaksi muuttuneita aaltoja tai Portugalin kalastajien valolyhtyjä.

Minun ulkomaitani.


Rakkaudella,

Elina




PS. Seuraatko jo Shanghain kirjeitä Facebookissa?

0 views
This site was designed with the
.com
website builder. Create your website today.
Start Now