Search
  • Elina U.

NELJÄ HEINÄKUUTA, NELJÄ LÄHTÖÄ

Laskin juuri, että tämä on neljäs heinäkuu, jona teemme lähtöä. Heinäkuista on tullut minulle väliaikaisuuden tiloja, joihin haluaisi mahduttaa kaiken mahdollisen. Ystävien näkemiset, mökkireissut, pakolliset hammaslääkärit ja muut. Ensimmäisillä lähtökerroilla järjestimme läksiäisiä, joiden pikkutunneilla yleensä itkin ystävieni kaulassa ikävääni jo valmiiksi ja valvoin epävarmuuden aiheuttaman stressin vuoksi.

Enää emme yritä mahduttaa näihin heinäkuihin kaikkea ja läksiäisten sijaan lähdemme vähin äänin ja "nähdään pian" -huikkauksin. Dramaattisuus ja kiire ovat jääneet ensimmäisiin lähtöihin. Asioita jää tekemättä ja ihmisiä näkemättä. Vaikka kaikki mahdollinen olisikin ihana ehtiä, ei yksi heinäkuu pysty taipumaan kaikkeen. Sen illat tummuvat ja lyhenevät yksi kerrallaan, luonto puhkeaa äärimmilleen, ihmisten lomakalenterit ovat täynnä ja kaikki, kaikki muistuttaa siitä, että aikaa on neljä viikkoa.




Ensimmäinen heinäkuu, 2016

Lyhyt vierailu Amerikasta. Ajoimme kaksi viikkoa kolmen kaupungin väliä1- ja 4-vuotiaiden lasten kanssa. Yritimme ehtiä tekemään kaiken, päivät olivat mahdutettu äärimmilleen. Pidin kirjaa siitä, kuinka monta yötä olimme missäkin mummulassa ja kärsimme kaikki aivan älyttömästä jetlagista. Tyttäreni takahampaat olivat puhkeamassa, eikä hän viihtynyt autossa eikä oikein rattaissakaan. Sanomattakin on selvää, että meillä kaikilla oli pinna kireällä. En ehtinyt ajatella sellaisia asioita kuin paluu ja ikävä, enemmänkin pohdin, että onko meillä kosteuspyyhkeitä ja välipalasmoothieita kassissa, missä ehditään pesemään vaatteita ja mitä ihmettä keksitään hampaidentekijälle viihdykkeeksi paluulennolle.

Ei enempää vuoden 2016 heinäkuusta.

Ei sen puoleen, että senhetkisen univelan läpi mitään muistaisinkaan. Muuta kuin sen, miten Etelä-Carolinan kuuma tuuli tuntui kotiinpaluulta. Ensimmäinen "paluu" ulkoimailla olevaan kotiin oli outo kokemus. Aloin hahmottaa, kuinka kodin tunne voisi levitä moneen paikkaan.

Toinen heinäkuu, 2018

Myimme rivitalokotimme Nokialla. Siivosin tyhjää asuntoa ja jätin neljä avainta keittiön tasolle, en ehtinyt keräämään vadelmia takapihalta vaikka piti. Poikani ei olisi halunnut muuttaa ja se tuntui sydäntäsärkevältä. Hän rakasti kuusivuotiaan elämänsä pisimpään säilynyttä kotia, vaikka se oli perheellemme pieni ja olohuoneessa oli kamala alkuperäistapetti.

Mietin, että ollaanko me ihan hulluja.

Kesä oli kuumimmillaan, se oli se intiaanikesä, kun metsäpalojakin syttyi sinne tänne ja ilmassa haisi toisinaan savulta. Järvet olivat kuin kylpyvettä ja iltaisin tuntui siltä kuin olisi etelässä.


Kävimme mieheni kanssa Kiinassa katsomassa pilvenpiirtäjiä ja compoudeja, se oli ensimmäinen kosketukseni aasialaiseen rinnakkaistodellisuuteemme.

Söimme aamiaiseksi noodeleita Nanjing Roadin kulmalla ja vielä samana iltana suljin lapset syliini anoppilan omenapuiden alla. Tuleva lähtö tuntui dramaattiselta kun olin viimein selvillä sen kontrasteista. Onneksi liukuma kahden todellisuutemme välillä ei tuntunut enää niin rajulta kun koin itse, että Shanghaista pääsee Suomeen yhdellä yhdeksän tunnin lennolla.

Kolmas heinäkuu, 2019


Viisastuneina ensimmäisestä Suomen kesäreissustamme, lensin lasten kanssa Suomeen heti kun lasten kouluvuosi Kiinassa päättyi. Otimme rennosti, teimme suunnitelmia päivä kerrallaan ja kun miehenikin saapui, asuimme viikot hotellissa. Ei kahta viikkoa, vaan kaksi kuukautta, mikä poisti paineet suorittamisesta. Saimme olla läsnä ystäviemme tärkeissä juhlissa – asia, joka ei todellakaan ole ulkosuomalaiselle itsestäänselvyys. Notkuimme hotellien aamiaispöydissä, kolusimme kesäkaupunkien mukulakivikatuja ja leikimme turisteja kamera kaulassa.

Silti turistina olossa omassa kotimaassaan on jotain, joka tekee olosta kovin irrallisen ja vieraan. Puuttuu osoite, kotiavaimet, postinumero, lähikauppa, työpaikka, äänestyskutsu.

Löytyy juuret, vanha ala-aste, mummola, tuttu rantasauna, vakikahvila.

Neljäs heinäkuu, 2020

Väitän, että lähdöistämme tämä on kummallisin. Muutimme takaisin Suomeen, mutta sitten emme muuttaneetkaan. Ja kohta sitä mennään. Mieheni lähti eilen Kiinaan, emmekä voi olla täysin varmoja siitä, milloin perheemme on taas koossa.


Neljäs lähtöjen heinäkuu tiivistyy seuraavaan:


- Saatamme olla jälleen kaikki yhdessä kuuden viikon tai pahimmillaan viiden kuukauden päästä. Riskit on tiedostettava.


- Soitan Finnairille. Virkailija huokaisee, kun kysyn lähteeko elokuun puolen välin lentomme varmasti. ”Tämän hetken tiedon mukaan kyllä, mutta tilanne elää päivittäin.”

Minäkin huokaisen linjan toisessa päässä.

”Niinhän se elää”, sanon.


- Kiinasta tulee puhelu. Vuokranantajamme on löytänyt pidempiaikaiset vuokralaiset, joten meidän on muutettava ja löydettävä uusi asunto elokuun loppuun mennessä.


- Minun ja lasten kutsukirjeprosessi pyörii ja saamme muutaman viikon välein toivonpilkahduksia. Kutsukirjeet Kiinasta ovat saapuneet, seuraavaksi asioimaan viisumitoimistoon. Huokaisen helpotuksesta vasta, kun passiemme sivuilla on hyväksytyt viisumileimat.


- Valmistaudun henkisesti kahden viikon hotellikaranteeniin, joka meitä odottaa Kiinassa. Kuulen huhuja, miten viime viikolla jokin lentokone oli seissyt laskeutumisen jälkeen kahdeksan tuntia lentokentällä ennen karanteenikuljetusta. Mitä hittoa. Valmistaudun tulevaan kuin taikuri, ostan lapsille varastoon "yllätyksiä" ja kerään puuhapankkia. Silti valehtelisin jos väittäisin, ettei kylmä hiki nouse otsalle kun mietin tulevaa.


- Käytän nämä päivät pienestä operaatiosta toipumiseen, toiminimen perustamiseen ja kirjoittamiseen. Onneksi isovanhemmat ovat apuna.




Sellaisia nämä heinäkuut ovat, numerot yksi, kaksi, kolme ja neljä. Sydämestäni toivon, että heinäkuu numero viisi ei sisältäisi minkäänlaista lähdön tematiikkaa, vaan että silloin oltaisiin jo aloillaan. Osattaisiin olla ja paikallaan pysyminen tuntuisi luontevalta ja suunnitelmalliselta. (Tiedän, että hymähdät nyt.)

Pyrin olemaan rauhallinen, sillä jos jotakin nämä lähtöjen ja päätösten kyllästämät vuodet ovat luonteestani hioneet pois, niin epätietoisuuden ja epävarmuuden aiheuttaman superahdistuksen. En olisi neljä, kolme tai kaksikaan vuotta sitten osannut kuvitella, että kirjoittaisin tällaista tekstiä näin rauhallisena, mutta nämä ovat nyt ne kortit joilla pelataan. Senkin olen oppinut, että kortit saattavat vaihtua koska tahansa, koko käsi.



- Elina



410 views3 comments
This site was designed with the
.com
website builder. Create your website today.
Start Now