Search
  • Elina U.

NIIN PALJON KIELIOPPIA TÄRKEÄMPÄÄ


Yhdet parhaista opettajistani kieliasioissa(kin)


”Äiti, voisitteko puhua englantia, että kaikki ymmärtävät”, huomautti poikani kesken Minecraft-pelin, jota hän pelasi tanskalaisen ystävänsä kanssa. Minä ja naapurini Tiina puhuimme keittiössä jostakin lasten korviin varmasti kertakaikkisen tylsästä (muistaakseni keskustelimme itsenäisyysjuhlan mekoista) ja poikani pyyntö huvitti minua. Mutta samalla olin ylpeä. Tuona hetkenä ymmärsin, miten kansainvälisessä ympäristössä eläminen on jo tässä ajassa iskostanut hänen selkäytimeensä, että valitaan se puhekieli, jota kaikki ymmärtävät, jos yhtään vain mahdollista.


Olen viime aikoina pohtinut, miten paljon muutakin kielitaito on kuin kielen oikeaoppista käyttöä, sanastoa ja kielioppia. Poikani puolustusreaktio kesken Minecraft-pelin kumpusi todennäköisesti hänen omakohtaisesta kokemuksestaan. Lastemme koulussa kiinankielen taitoiset puhuvat herkästi keskenään mandariinia, mikä taas saattaa aiheuttaa ulkopuolisuudentunnetta niissä, joilta kiina ei taitu. Samoin tapahtuu pienemmissä kieliporukoissa. Vaatii sosiaalista älykkyyttä huomata ryhmästä se, joka tuntee olonsa ulkopuoliseksi muiden käyttämän kielen vuoksi, ja vaihtaa puhuttu kieli kaikkien ymmärtämäksi.


Kieli on osa kulttuurista identiteettiämme ja sen murrostiloja, jotka varsinkin monikulttuurisessa ympäristössä muodostuvat herkästi eräänlaiseksi välitilan identiteetiksi. Esimerkiksi meidän perheessämme puhumme keskenämme suomea – asia josta yritän kovasti pitää kiinni. Yritän järjestelmällisesti vastata aamuisin lunch boxia etsivälle lapselle, että eväsrasiasi on pöydällä. Parkkihallissa odottavalle autonkuljettajalle huikkaamme tervehdykset ja ohjeistukset kiinaksi. Viimeistään matkan taittuessa koulun pihalle kieli vaihtuu englanniksi, kun vaihdamme aamun kuulumisia kavereiden kanssa. Näin arjessamme pyörii jatkuvasti mukana kolme kieltä, joista yksi on vasta opetteluasteella, mutta silti tärkeä osa elämäämme täällä.


Kielipalettimme heijastaa tavallaan kaikkea sitä, mitä myös kulttuurisessa identiteetissämme on meneillään. Suomi on kodin, tunteiden ja ajattelun kieli, mutta englanti on se monikulttuurinen kielialusta, jonka päälle arkemme ja monet sosiaaliset suhteemme muodostuvat. Se on ystäväpiiristämme vain osalle oma äidinkieli, mutta kaikille puhdas yhteinen tila, jonka täytämme omilla aksenteillamme ja mausteillamme. Kiina on ympärillämme kielenä kaikkialla, mutta me olemme tuolle sointuvien toonien puheelle yhtä vieraita vieraita kuin se meille, tapailemme sen sanoja hassusti mutta päättäväisesti tutustuen. Kiina on hallitseva kieliympäristö, jonka sisällä me käytämme arjessa omia kieliämme, joiden käyttö korostaa meidän olevan täällä muukalaisia.


Kieli voi olla myös turva, koti. Poikani oli toiminut tulkkina koulussa äskettäin Shanghaihin muuttaneen ystäväperheemme lapselle. Omalla äidinkielellä kommunikointi oli ollut tuki ja turva hetkenä, kun piti selittää sairastuminen aikuisille, mutta yhteistä kieltä ei vielä ollut. Muistan itsekin nuoruudestani hetken lomamatkalta, kun kamalan onnettomuuden keskellä pääsin puhumaan suomea matkaoppaille. Vasta silloin itkuhanat aukesivat. Kieli voi tuoda lohtua, eikä siihen tarvita kuin muutama tutun kuuloinen sana. Lohdutus – uusi motivaationäkökulma vieraan kielen opetteluun.


Miten kotoisan olon voikaan tuoda toiselle, jos osaa ja uskaltaa sanoa edes muutaman sanan vieraassa ympäristössä toisen ihmisen äidinkielellä.


Niin, ja miten monta kertaa olenkaan saanut vastaani leveän ja ilahtuneen hymyn, kun olen vaikka kaupassa tai ravintolassa avannut keskustelun kiinaksi. Se keskustelu ei ole ollut kovin pitkä ja usein se on täynnä kömmähdyksiä, mutta haparoivat sanat ja lauseet ovat toimineet jäänmurtajana ja avanneet silmiin asti ylettyvän hymyn ja yhteyden. Näin kielitaito on myös rohkeutta käyttää kieltä, vaikka sen salat eivät vielä olisikaan hallussa.


Ensimmäisiä kielellisiä opetuksiani kiinassa oli taito oppia puhumaan ns. huonoa kieltä, riisuttua englantia. Hiljalleen opin ja ymmärsin, miten oman kielitaidon puutteiden tai ymmärtämättömyyden myöntäminen on monelle täällä vaikeaa, on helpompaa myönnellä tai kadota paikalta. Niinpä opettelin riisumaan viestistäni kaiken ytimen ympäriltä. Karsin puheestani pehmennys- ja korumuodot, tarvittaessa typistän lauseen yhteen sanaan. Tajusin, miten tietyissä tilanteissa ”could I have a glass of water, please” menisi toden näköisesti ohi, mutta kysyvä ”water” toimisi melko varmasti. Ohjeita annan vain vaihe kerrallaan, ja tarvittaessa käytän viestini perille viemisen apuna käännösohjelmia, tekstiä, kuvia ja elekieltä. Kerrata ja varmistaa ei voi myöskään liikaa, jos yhteistä kieltä ei juurikaan ole. Minun on helppo samaistua vastaanottajan asemaan, sillä oma kiinani on yhä hyvin lapsen kengissä.


Vaikka puolitoista vuotta Shanghaissa eivät ole tuoneet minulle sujuvaa kiinankielen taitoa, on kielien ymmärrykseni kuitenkin kehittynyt. Sosiaaliseksi kielitaidoksikin sitä taidetaan kutsua. Kuinka ollakaan, juuri lapset ja heidän havaintonsa ovat tässä(kin) asiassa toimineet usein opettajinani. Olen oppinut, kuinka kielitaito vaatii ennen muuta rohkeutta, sosiaalista taitoa ja mukautuskykyä. Kieli voi sekä tuoda kuuluvuuden tunnetta ja turvaa että erottaa. (Myönnän itsekin käyttäväni toisinaan suomea salakielenä, esimerkiksi silloin kun komennan väsyneitä lapsia viimeisen kerran, että nyt lähdetään kotiin.)

Ai niin, ja olenhan oppinut myös melko taitavaksi pantomiimikoksi ja näyttelijäksi. Muun muassa viime vuonna selitin ayillemme yllätysjuhlat piiloutumalla nurkan taakse ja pomppaamalla esiin hihkuen ”happy birthday”. Yhä uudelleen ja uudelleen, kunnes hän hämmentyneenä hymyillen totesi "ahaa"... Välillä mietin suomalaiseen tapaan, että mitäköhän hän minusta ajattelee, mutta se on jo aivan toinen tarina se.


Terveisiä kylmenneestä Shanghaista,

Elina

246 views
This site was designed with the
.com
website builder. Create your website today.
Start Now