Search
  • Elina U.

RISTEYSKOHDASSA: HUOMISESTA ETEENPÄIN KAIKKI ON TOISIN

Updated: Jun 9, 2018

7.5.2018


Moikka,


Minulle tuli suorastaan pakottava tarve kirjoittaa juuri tänään, sillä huomenna se virallisesti varmistuu, lähtö. (Niinpä, viimeinkin.)


Koko kevään minä ja mieheni olemme lisänneet jos-pehmennyksen lähtöä koskeviin lauseisiin. Jos lähdemme Kiinaan niin hankimme ilmanpuhdistimet. Jos lähdemme Kiinaan, niin mihin kouluun laitamme esikoisen? Jos lähdemme Kiinaan niin olemmeko aivan sekaisin ja saako sieltä kelvollista kahvia? Sillä elämmehän maailmassa, jossa mikään ei ole varmaa ennen kuin se on musteena paperilla.


Huomisesta eteenpäin sitten sanomme, että kun me lähdemme Kiinaan. Tai sitten toteamme, että emme tällä kertaa lähteneetkään.

Ja minä olen sinut kumman tahansa vaihtoehdon kanssa.


Olimme tänään Sorsapuistossa lasten kanssa. Oli vihdoin oikeasti kevät ja lämmin, kuljimme ilman takkia ja puisto oli täyttynyt ihmisistä. Aina kaikki ihailevat ulkomailla käydessään, että siellä ne istuvat puistoissa kuin toisessa olohuoneessaan ja syövät lounaansa ruohikolla. Mutta, niinhän mekin tietysti teemme lämpiminä päivinä. Kyllä mekin katsomme kauniina kevätiltana toisiamme silmiin ja hymyilemme tuntemattomille. Ja teeskentelemme yhteisestä sopimuksesta, että sitä toista puolta ei ole, ei puolen vuoden kylmää, ei ole koskaan loskaa ja pimeää. Tuntuuko sinusta samalta?


Viime kirjeessäni saatoin kuulostaa surulliselta, mutta se kaikki johtui enimmäkseen stressistä ja huhtikuusta. No, joka tapauksessa, olin kirjoittamassa että tämä on juuri hyvä hetki tälle risteyskohdalle ja että minä tarvitsin juuri tällaisen illan puistossa ymmärtääkseni sen.


Tällä hetkellä olen valmis pakkaamaan kaiken ja astumaan tuntemattomalle maaperälle, aloittamaan alusta ja hyppäämään silmät kiinni seikkailuun. Hakemaan kotirouvaviisumia maahan jossa en ole käynyt, opettelemaan kiemuraisia pinyaneja, rakentamaan sinne kodin perheellemme tietäen, että tulemme olemaan siellä aina vieraita.


Yhtä lailla olen myös valmis jäämään kiinni elämäämme täällä, tähän turvalliseen ja niin kovin onnelliseen. Jossa minä saatan pitää keittiön ovea auki ruokaa laittaessani ja välillä laiskasti vilkuilla, että eiväthän lapset keksi mitään hölmöä takapihalla. (Ainakaan niin hölmöä, että siihen pitäisi puuttua.) Tähän tuttuun arkeen, jossa on läheisten tiivis verkko lähellä, jossa voin pyöräillä lähikauppaan puhdas tuuli kasvoilla. Täällä minä tunnen koko naapuruston.


Niin, takaisin Sorsapuistoon. Tänään siellä lapset kiljuivat riemusta jättikeinussa, hihkuivat pyörittämään ja antamaan vauhtia niin että lippikset lensivät päästä. Se vasta hauskaa olikin. Ja minusta tuntui kuin jossain liikkuisi hitaasti rattaat, joiden liikkeeseen minä en voi vaikuttaa. Silti oloni oli yhtä kevyt kuin itsekin keinuisin jättikeinussa, lämmintä ilmaa oli helppo hengittää. On yhä, kevyt olla ja kevyt hengittää, kun kirjoitan tätä täällä keittiön pöydän äärellä ja ulkona on valoisaa vaikka kello on paljon, kaikki on niin hyvin, että voisin itkeä jo ihan siitä hyvästä. Pidät minua varmaan ylitunteellisena ja siksi vähän hölmönä, mutta sellainen minä olenkin.


Minusta tuntuu nyt hyvin vahvasti siltä, että asiat menevät nyt niin kuin niiden on tarkoitettu menevän. (Mitä ikinä tämä passiiviin verhoiltu lause todella sitten merkitseekään, minä tiedän mitä se tarkoittaa minulle.) Juuri tässä asiassa uskon kohtaloon, sillä tämä ilta tarvitsee kaikessa kepeydessään mahtipontisia sanoja.


Tämän illan haluan muistaa ja sen tuoman oudon varman ja rauhallisen olon. Viime kirjeessäni halusin kertoa miltä tuntuu muuttaa maahan jota ei tunne ja kerroin vuoristoratamaisesta olosta ja kyyneleistä, mutta halusin kertoa myös, että se voi tuntua tältäkin. Rauhalliselta.


Kerron huomenna, miten tässä käy.

Voi hyvin, mene ulos kevätiltaan.


Elina





14.5.2018


Moi,


En kirjoittanutkaan mitään siitä, mitä tässä tapahtuu, sillä kaikki on yhä auki. Myönnän, että alan olla levoton. Tässä ajassa on jotenkin vaikeaa olla. Onneksi sentään tänne tuli kummallinen toukokuun helle, joka antaa luvan vetäytyä parvekkeen varjoon kirjoittamaan itsekseen.


Luen Edith Södergrania, samoja runoja joita luin kymmenen vuotta sitten kun kaikki oli levällään ja kaaosta ja taas kerran pysähdyn samoihin säkeisiin:


"Kummalliset kalat liukuvat syvyydessä,

tuntemattomat kukat loistavat rannalla;

olen nähnyt punaista ja keltaista ja kaikki toiset värit -

mutta ihana meri on vaarallisin nähdä,

se herättää tulevien seikkailujen janon:

mitä on tapahtunut sadussa,

on tapahtuva minullekin."



Kuuntelen Vestaa ja Agnus & Julia Stonea, juon päivässä liikaa kahvia enkä osaa keskittyä mihinkään.


Tule, tule jo vastaus.


Välttelen keskusteluja, vaikka olen huono olemaan hiljaa ja silloin puhun kaikkea typerää. Mitään kovin syvällistä en jaksa edes puhua, sillä kaikki epäröinnin ja uskalluksen ja pelon ja ilon kivet ovat nyt tämän muuton suhteen käännetty. Säästä, siitä voin puhua. Tämä helle on kuin armolahja, antaa luvan olla vähän haahuileva. Kun kaikki ratkeaa, lupaan ryhtyä taas tehokkaaksi.


Kerron sitten, kun tiedän jotain.


-Elina




191 views
This site was designed with the
.com
website builder. Create your website today.
Start Now